Melkoinen tovi on taas vierähtänyt edellisen tekstin kirjoittamisesta. Aiheita on pyörinyt mielessä, mutta ei vain mukamas ole ollut aikaa kirjoittaa. Ehkä työlistalla tosiaan onkin ollut vähän liikaa asioita, mutta kyllä aina jostain muutama minuutti pitäisi löytyä. Tänään soin itselleni vihdoin hetken kirjoittamiselle ja tässä mitä ensimmäisenä tuli mieleen:
Olen havainnut mielenkiintoisen ilmiön käyttäytymisessäni. Tiedätte ehkä sen tunteen, kun olisi lähdettävä koiran kanssa kävelylle, mutta kun ei millään jaksaisi. Ulos on kuitenkin pakko lähteä ja yksi tapa huijata itseään on miettiä, että "käydään nyt vaan nopeasti ja mennään sitten illalla pidemmälle lenkille." Koska en halua koirien pissivän ja kakkivan kenenkään pihalle, tapaan kipityttää ne läheiseen metsään, vaikka olisimme kuinka "lyhyellä" reissulla.
Mitä sitten metsään päästyä tapahtuu? Päässä joku vipu sanoo naks ja päätän kävellä pikkuisen lenkin ympäri. Kun on päässyt syvemmälle metsään, päätänkin kävellä pikkuisen pidemmän lenkin ja näin pikainen pissitys muuttuukin ihan kunnon lenkiksi. Mitä ihmettä? Säälläkään ei tunnu olevan merkitystä. Sateella on kuitenkin pakko laittaa kumpparit ja sadetakki, joten samalla vaivalla voi kävellä pidempäänkin. Pimeäänkin tottuu nopeasti, vaikka askeliaan on varottava hieman enemmän.
Jotain taikaa metsissä on. Samaa efektiä ei tule katuja tallaamalla. Toisinaan ikävöin Ison Omenan ja sitä ympäröivien asuintalojen tilalla ollutta metsää. Se oli yksi lempimetsistäni. Miten voi mitata metsän henkistä hyvinvointia lisäävän vaikutuksen? Iso Omena on toki ihan kiva kauppakseskus, mutta olisin mielummin pitänyt metsän.
Ainiin, tänään metsästä kotiin tullessa taisin nähdä pihalla kauniin amiraalin, siis sen perhosen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti