Marsalarisotto

Kai sille on syy, miksi risottoon laitetaan yleensä kuivaa valkoviiniä. Minullapa ei sellaista sattunut olemaan, enkä halunnut juuri tähän hätään korkata täyttä punkkupulloakaan pikkuista risottoa varten, joten lorautin riisin joukkoon hieman marsalaa. Ei se ehkä elämäni paras risotto sitten ollut, mutta ei missään nimessä huonoinkaan! Olin jopa hieman yllättynyt siitä, kuinka hyvä kombo näistä tuli. Vähän loivensin makeutta lisäämällä C-vitamiinia joukkoon.

"Ei huonoa" risottoa syntyi suunnilleen seuraavalla reseptillä:

Noin 100g arborioriisiä kuullotetaan kattilan pohjalla
isossa nokareessa voita (ehkä 30g?).
Lisätään pieneksi pilkottu sipuli ja
valkosipulin kynsi.
Sitten loraus marsalaa, jonka annetaan imeytyä riisiin.
Seuraavaksi lisätään (porosta keitettyä) lihalientä erissä siten, että noin kauhallinen kerrallaan annetaan imeytyä riisiin kerrallaan.
Kun riisi on hieman hampaissa tuntuvaa tahmaisaa puuroa, lisätään C-vitamiinia (kapselista tai sitruunasta).
Ja lopuksi vielä persiljaa, suolaa ja pippuria.

Kaveriksi laitoin vielä voissa paistettuja kuorittuja katkarapuja, joiden mausteeksi tuli cayannepippuri ja jauhettu korianteri.  Yleensä olen laittanut risottoon myös vähän parmesaania tai muuta juustoa, mutta tähän se olisi ollut vähän liikaa.

Rikkausruohoja

Niin siinä vaan kävi, että menin rikkaruoh- siis hortoilukurssille. Olen ollut jotenkin niin luonnosta vieraantunut, etten osannut tai saanut aikaiseksi tai uskaltanut mennä keräämään villivihanneksia yksinäni. Eikä kurssilla kaltaisiani tuomittu. Raija Kivimetsä totesikin, että on parempi mennä jonkun osaavan kanssa keräämään, jotta saa hieman varmuutta siihen, mitä on tekemässä. Eihän sieniäkään yleensä mennä keräämään fiilispohjalta.

Kurssin pääkasvit olivat voikukka, maitohorsma, siankärsämö, nokkonen ja vuohenputki. Tutustuimme ensin muutamaan meille valmiiksi kerättyyn näytteeseen, Raijan ja Joukon kilpaa kertoessa kunkin kasvin ominaisuuksista. Sitten siirryimme jonkin sortin joutomaalle keräämään omia kappaleitamme. Käytiin kurssilla läpi monia muitakin kasveja, kuten poimulehti, piharatamo, mesiangervo... Yritin kuitenkin keskittyä vain muutamaan, jotten menisi sekaisin ja toisaalta saisin varmasti käytettyä mahdollisimman montaa keräämistäni kasveista kotiin päästyä.

Aluksi kävin vertaamassa poimimiani lehtinippuja opettajiemme versioihin. Näytti ihan oikealta, joten lisää samanlaisia. Fiilis oli kieltämättä vähän kuin sienestyksessä: Ensin ei löydä mitään ja sitten kun jotenkin virittyy oikealle taajuudelle, alkaa niitä etsimiään kasveja löytyä ties kuinka paljon. Noiden viiden lisäksi mukaan tarttui ainakin vadelmanlehtiä, poimulehteä ja sitten jotain keltakukkaista kasvia, jonka nuput maistuivat parsakaalilta. :D No löytyipä siinä matkalla myös yksi iso kotilo, jonka nappasin mukaan. Se hengaa nyt pahvilaatikossa salaatinlehtien kanssa (vaikka kuvaan pääsi vuohenputkea).

 
Vadelmanlehdistä haudutin ihanaa juomaa. Vuohenputkista tein suunnilleen Raijan reseptillä herkullista piirakkaa, johon kylläkin viskasin ryöppäämisen jälkeen myös keräämäni nokkoset. Maitohorsmaa silppusin pannulle voin sekaan ennen aamukanisten paistamista. Siankärsämö jäi vielä odottamaan käyttöään ja voikukan lehtiä oli niin vähän, että pistelin poskeen ihan sellaisenaan.

Jännät paikat

On jotenkin tosi kutkuttavaa ylittää vaikkapa tuo Hämeentie iltasella, kun liikennevalot ei enää ole päällä. Siis siten, että kauempaa lähestyy kovaa vauhtia autoletka ja tiedän niiden ehtivän kohdalle, päästyäni tien puoleen väliin asti. Tiedän, että niiden pitäisi pysähtyä, mutten voi olla varma. Kohiseva metalliaalto lähestyy ja sydämeni lyönnit tihenee. Vatsalihakset jännittyy, kun mieleni tajoaa valinnan: pysähtyä tai jatkaa autojen ajolinjalle.

Sekunnissa kohina vaimenee ja aalto hidastuu, pysähtyy. Kävelen vienosti hymyillen härkälauman ohi. Tunnen itseni ankanpoikaseksi. Kvaak kvaak, läps läps, tässäpä taaperran tien yli, eikä kukaan halua tappaa minua!