30.9.2012

Itsetutkiskelua sienimetsässä

Sienestys on mukavaa puuhaa ja vihdoin suoriuduin eilen metsään. Suppilovahveroita löytyi yllin kyllin ja lisäksi kaikenlaisia sieniä, joita muistan nähneeni, mutta joiden mahdollinen syömäkelpoisuus on päässyt unohtumaan. Metsäreissu sai minut epäilemään, että tavoitteeni päästä ylimääräisistä romppeista eroon alkaa vaikuttaa laajemmin elämässäni.

Kun suppiksia oli parikymmentä litraa kerättynä ja varmaan sata litraa vielä siinä ympärillä odottamassa, halusin katsella tuleeko jotain muitakin sieniä vastaan. (Jos kerään suppiksia, nin silmäni jotenkin kalibroituvat havaitsemaan vain niitä ja saatan kävellä komean tatin ohi.) Totesin että onhan tässä näitä jo riittävästi tarpeisiini. Ai siis miten niin tarpeisiini? Sieniähän kerätään niin pitkään kun niitä vain löytyy!

Oli kuitenkin tyytyväinen saaliiseeni ja halusin käyttää loppuajan kykkimisen sijaan kävelyyn. Vaikka suppilovahveropaikka ei juuri muuta kerättävää tarjonnut, tulipahan lepuutettua silmiä kauniissa sammaleisessa maisemassa. Opin myös että ilmeisesti fuksia takkini oli jonkin sortin hirvikärpäsmagneetti. Sienimetsästyksen jälkeen vuorossa oli vielä massiivisten kurpitsojen haku kasvatelmiltamme. Hädin tuskin jaksoin nostaa suuremman. Kurkkujakin oli kasvanut vielä yllättävän monta. Sadonkorjuusta tulee kyllä hyvä fiilis. Vaikka olisi ihan pienikin sato.

18.9.2012

Kun negatiivinen palaute tuntuu hyvältä

Otsikosta huolimatta sain tänään lähinnä positiivista palautetta. Olen ilmeisesti osoittanut riittävää taitoa tai ainakin innokkuutta päästäkseni vuoden harrastamisen jälkeen kouluratsastusryhmään. Se on suunnattu ensisijaisesti kilpaileville ratsastajille, mikä ei toki tarkoita, että näköpiirissä olisi ainakaan tällä hetkellä kilpaileminen. Toisen viikottaisen tunnin sijaan tämä joka toinen viikko pidettävä ryhmä sopii lisätreeniksi paremmin. Lompakolleni siis.

Näin "aikuisena" harrastajana huomaan suhtautuvani aivan eri tavalla palautteeseen niistä asioista, jotka teen väärin. En puhu nyt ainoastaan siitä, että ymmärrän rakentavan palautteen merkityksen oman kehitykseni kohdalla, vaan siitä, mitä se kertoo palautteen antajan suhtautumisesta minuun. Seuraava saattaa olla täysin omaa kuvitelmaani, mutta kehitykseni kannalta se on hyödyllistä ja motivoivaa. Kuvittelen nimittäin, että opettaja antaa sitä enemmän kriittistä palautetta, mitä enemmän uskoo minun kykenevän parempaan ja olevan valmis tekemään töitä sen eteen. Tämä koskee erityisesti niitä opettajia, jotka muuten punnitsevat sanansa tarkkaan, eivätkä huuda tai suutu oppilailleen.

Ja miten hyvältä tuntuukaan opettajan usko minun kykyihini! Se innostaa yrittämään yhä parempia suorituksia, vaikka joskus asiat menevät päin honkia. Mutta tämä kaikkihan johtaa aina välillä siihen positiiviseenkin palautteeseen: "Hyvä Paula. Sulla menee paljon paremmin! Et enää näytä sellaiselta makaroonilta siellä selässä!"

Ehkä eniten tämä kertoo oman mielen merkityksestä kommunikoinnissa. Olisin voinut yhtä hyvin suhtautua negatiiviseen palautteeseen huonosti ja masentua siitä. Kuvitella, etten osaa mitään ja opettajan vain pilkkaavan. Tai ehkä neutraalimmin tulkinnut kriittisen palautteen osoituksena siitä, että olen aika kehno siinä mitä olen tekemässä. Sen sijaan olen rakentanut päähäni mukavan mallin, joka automaattisesti tulkitsee kritiikin eräänlaisena luottamuksen osoituksena. Tämä pätee myös monissa muissa tilanteissa, joissa kommunikoin toisten ihmisten kanssa. Pyrin tulkitsemaan tilanteita aina siten, että niistä jäisi itselleni mahdollisimman hyvä mieli. Toisinaan se on haastavaa, mutta harjoittelemalla sekin sujuu.

8.9.2012

Siivouspäivän fiiliksiä

Tänään eri puolilla maata vietettin Siivouspäivää. Vanhat romut kerättiin nurkista ja aseteltiin kirppispöydille puistoihin ja pihoihin. Itsekin osallistuin tempaukseen pystyttämällä pöydän työhuoneemme eteen. Välillä satoi vettä, mutta räystään alla olevilla pöydillä tuotteet olivat turvassa.


Vaikka ylimääräisestä tavarasta luopumista olen harjoitellut jo useampaan kertaan, niin silti välillä tuntuu hankalalta päättää, että tämä ja tuo joutavat nyt mennä. "Saatan joskus tarvita tätä", pohdin vaatteesta jota olen käyttänyt kerran. Hutiostoksia on vaikea myöntää itselleen. "Ehkä joku maksaisi tästä vielä hyvän hinnan". Kirpparipöydän ääressä on kuitenkin parempi yllättää asiakas halvoilla hinnoilla. Tavoitteena on kuitenkin päästä niistä tavaroista eroon.

Tänään luovuin suuresta määrästä "ehkä joskus teen näistä jotain" -langoistani. Kellarissakin odottaa laatikollinen tavaroita, joita en selvästi ole osannut kaivata. Tämä kaikki on opettanut minut siihen, että ei se määrä vaan se laatu. Siivoaminenkin helpottuu, kun ei ole kaapit, hyllyt, pöydät ja lattiat täynnä tavaraa.