Hukassa

Masennuksesta kärsivä ystäväni sanoi: "Lähtisin mielelläni mukaan tekemään kavereiden kanssa jotain mukavaa, mutta minut pitää tulla kiskomaan kotoani mukaan." Tiedän tunteen, olen kokenut sen itsekin. Ei ole kyse niinkään saamattomuudesta, kuin pelosta ja häpeästä.

Joku kutsuu mukaan tutun tai tuntemattoman porukan illanviettoon. Mitä vastaan, kun minulta kysytään: "Miten sulla menee, mitä teet nykyään?" Yritän hengittää syvään ja sanoa: "No töitähän tässä, eipä ole muuta oikein ehtinyt." En sano, että monena päivänä on ollut vaikea olla itkemättä tai ettei elämälläni ole oikein suuntaa. Tuntuu tympeältä, kun on taas yrittänyt pitää yllä jotain merkityksestöntä kulissia, mutta mikä minä olen pilaamaan tunnelman? Jos minut olisi kiskottu kotoani mukaan, tunnelman pilaaminen ei olisi minun syyni. Itsepähän kiskoitte ja olisin siitä äärettömän kiitollinen.

Kun ahdistus ja ylpeys, tai muu syy on saanut eristäytymään ystävistä, sulkeutumaan ja pitämään kasvoilla naamiota, miten voi pyytää keneltäkään myötätuntoa? "Hei siellä, katosin elämästäsi ties kuinka pitkäksi aikaa, mutta haluaisitko nyt olla kanssani, kun voin antaa sinulle vain kyyneleitä?" Vaikka haluaisinkin vain saada taas kontaktin oikeaan maailmaan, opetella taas olemaan rehellisesti oma itseni, miten voin tehdä sen häpeämättä, kun rehellinen minäni on palasina? En halua esittää, että kaikki on hyvin, kun ei ole. Mutta tuntuu kamalalta pyytää toisen aikaa vain kertoakseen, että nyt menee surkeasti. Voinhan tietenkin varoittaa etukäteen, että olen muuten todella surkeaa seuraa.

Ehkä kaikkein vaikeinta on se, ettei oikein enää tunne itseäänkään. Kun oma identiteetti on tuntunut vuosien ajan rakentuneen johonkin, mitä ei ole olemassa. Ei enää muista kuka oli ja mitä halusi elämältä ennen kuin harhautui. Ja jos noiden vuosien aikana on jossain asiassa ollut järkeä, ne ovat asioita, joiden vaikutuksia minuun on monen vaikea ymmärtää. Siksi on entistä vaikeampi herätellä hiipuneita kontakteja. En ole enää sama ihminen.

Maidoton "kermavaahto"

Allergia tai ruokavaliohippeily toisinaan rajoittaa maidon käyttöä kokkailussa. Itselläni ei tietääkseni ole allergiaa, vaikka toisinaan olen epäillyt maitotuotteiden aiheuttavan ihottumaa. Silti olisi mukava voida tehdä ihana vaahto, jota myös maitoallergiset ystäväni voivat syödä.

Useimmat vegaanireseptit kehottavat oikeastaan vaan vatkaamaan kookoskermaa vaahdoksi ja maukeuttamaan sokerilla tai siirapilla. Jotkut kehottavat lisäämään hieman agar-jauhetta. Yritin löytää johonkin muuhun kuin kookokseen pohjautuvia ohjeita, mutta hakutaitoni olivat ilmeisen puutteelliset. Löysin pari ohjetta, joissa käytettiin jotain kasvi- tai pähkinämaitoa (no kai pähinätkin ovat kasveja?), sekä ruokaöljyä ja/tai tofua pääraaka-aineina. 

Ilmeisesti hommaan tarvitsee tehokkaan vatkaimen tai blenderin, jota minulla ei juuri nyt ollut käytössä, sillä Vitamixini on ainakin toistaiseksi lainassa. Testierääni päätyi sitten kuitenkin kookosta, sillä se sattui olemaan ainoa suhteellisen neutraalinmakuinen kasviöljy kaapissa tällä hetkellä. Resepti oli jotakuinkin tällainen:

1 dl kauramaitoa

1 dl kookosöljyä

hieman hunajaa makeutukseksi

½ tl agar-jauhetta

En ole ihan varma onko hunaja hyvä idea, tai onko sillä vaikutusta lopputulokseen. Sulatin kookosöljyn ja vatkasin sitä muiden aineiden kanssa sekä sauvasekoittimella, että pienellä sähkövispilällä. Otin ihan pienen määrän kuppiin ja sain siinä sähkövispilän avulla hieman kuohkeutta litkuun, mutten mitään vaahtoa kuitenkaan.

Muutin strategiaani. Laitoin seoksen jääkaappiin ja vatkasin sitä uudelleen sauvasekoittimella, kun kookosöljy oli hieman jähmettynyt. Vaikka homma näytti alkuksi epätoivoiselta, alkoi tahmaantunut öljy vähitellen sekoittua kauramaidon kanssa. Voitto!

Mitä tästä opimme? No ainakin jääkaappilämpötilassa jähmettyvällä öljyllä voi kasvimaidon kanssa saada aikaan koostumukseltaan ihan kelpoa vaahtoa. Jääkaappiin sitä ei tosin voi takaisin laittaa ja lämpimien asioiden päällä se sulaa. On myös aika tujua tavaraa öljymääränsä vuoksi, joten ehkä se sopisi parhaiten tuoreiden, ehkä vähän kirpsakoiden hedelmien ja marjojen kanssa. Tai ehkäpä se onkin mainio vartaloemulsio! :D

Lyhyt yhteenveto lihalokakuusta

Sinne meni lihalokakuu. Aikomuksista huolimatta lihansyöntini jäi suhteellisen vähäiseksi. Ehkä keskimäärin joka toinen tai kolmas päivä tuli syötyä 100-150g annos lihaa. No mitäpä pienistä, tuli ainakin tilattua poroa useammalle tyypille. Varmaan kuukauden päästä toimitus.

Ehkä suurin syy kasvispainotteiseen ruokaan on ollut alakulosta johtuva vetämättömyys. Ei oikein kiinnosta miettiä etukäteen, että pitäisi ottaa lihaa sulamaan saatikka suunnitella mitä siitä tekisi. Jotain heiniä kun viskaa pannulle tai kattilaan, saa varsin helposti edes jonkinlaista vatsantäytettä.

Oikeastaan on pitänyt keskittyä siihen, että ylipäänsä muistaa syödä päivällä. Lounarit ovat olleet aika mainio asia, kun niitä käyttäessä ei niin pohdi sitä, paljonko rahaa laittaa ateriaan (kun ne on jo vähennetty palkasta ja "menetettyä" rahaa). Tulee ainakin jotain syötyä. Vierailin useamman kerran matkani varrella olevassa Silvopleessä ja sieltä saikin varsin maittavaa murkinaa. Myös muut lounaat olivat pääosin kasvispainotteisia. Melkoinen lihansyöjä siis olen...

Oli mukava nähdä muutamaa kaveria pitkästä aikaa, kun kutsuin heidät pikkuisille synttärikesteille. Tuli sellainen fiilis, ettei sitä ehkä ihan yksin tässä maailmassa ole. Synttäreille oli tarkoitus tehdä lammasrisottoa, mutta yllätys yllätys en saanut aikaiseksi lihojen keittämistä ajoissa. Kasvislinjalla siis mentiin noissakin pirskeissä. Säästyypähän enemmän lihaa talveksi.

Lokakuun aikana aloitin uuden duuniprojektin, mikä auttaa huomion viemiseen pois ikävistä asioista. Vähän vaikea olla niin fiiliksissä, kuin olisi aihetta, mutta tietyllä tapaa osaan silti olla kiitollinen ja iloinen siitä, mihin suuntaan asiat ovat alkaneet mennä.

Mukavaa marraskuuta!