On jotenkin tosi kutkuttavaa ylittää vaikkapa tuo Hämeentie iltasella, kun liikennevalot ei enää ole päällä. Siis siten, että kauempaa lähestyy kovaa vauhtia autoletka ja tiedän niiden ehtivän kohdalle, päästyäni tien puoleen väliin asti. Tiedän, että niiden pitäisi pysähtyä, mutten voi olla varma. Kohiseva metalliaalto lähestyy ja sydämeni lyönnit tihenee. Vatsalihakset jännittyy, kun mieleni tajoaa valinnan: pysähtyä tai jatkaa autojen ajolinjalle.
Sekunnissa kohina vaimenee ja aalto hidastuu, pysähtyy. Kävelen vienosti hymyillen härkälauman ohi. Tunnen itseni ankanpoikaseksi. Kvaak kvaak, läps läps, tässäpä taaperran tien yli, eikä kukaan halua tappaa minua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti