Masennuksesta kärsivä ystäväni sanoi: "Lähtisin mielelläni mukaan tekemään kavereiden kanssa jotain mukavaa, mutta minut pitää tulla kiskomaan kotoani mukaan." Tiedän tunteen, olen kokenut sen itsekin. Ei ole kyse niinkään saamattomuudesta, kuin pelosta ja häpeästä.
Joku kutsuu mukaan tutun tai tuntemattoman porukan illanviettoon. Mitä vastaan, kun minulta kysytään: "Miten sulla menee, mitä teet nykyään?" Yritän hengittää syvään ja sanoa: "No töitähän tässä, eipä ole muuta oikein ehtinyt." En sano, että monena päivänä on ollut vaikea olla itkemättä tai ettei elämälläni ole oikein suuntaa. Tuntuu tympeältä, kun on taas yrittänyt pitää yllä jotain merkityksestöntä kulissia, mutta mikä minä olen pilaamaan tunnelman? Jos minut olisi kiskottu kotoani mukaan, tunnelman pilaaminen ei olisi minun syyni. Itsepähän kiskoitte ja olisin siitä äärettömän kiitollinen.
Kun ahdistus ja ylpeys, tai muu syy on saanut eristäytymään ystävistä, sulkeutumaan ja pitämään kasvoilla naamiota, miten voi pyytää keneltäkään myötätuntoa? "Hei siellä, katosin elämästäsi ties kuinka pitkäksi aikaa, mutta haluaisitko nyt olla kanssani, kun voin antaa sinulle vain kyyneleitä?" Vaikka haluaisinkin vain saada taas kontaktin oikeaan maailmaan, opetella taas olemaan rehellisesti oma itseni, miten voin tehdä sen häpeämättä, kun rehellinen minäni on palasina? En halua esittää, että kaikki on hyvin, kun ei ole. Mutta tuntuu kamalalta pyytää toisen aikaa vain kertoakseen, että nyt menee surkeasti. Voinhan tietenkin varoittaa etukäteen, että olen muuten todella surkeaa seuraa.
Ehkä kaikkein vaikeinta on se, ettei oikein enää tunne itseäänkään. Kun oma identiteetti on tuntunut vuosien ajan rakentuneen johonkin, mitä ei ole olemassa. Ei enää muista kuka oli ja mitä halusi elämältä ennen kuin harhautui. Ja jos noiden vuosien aikana on jossain asiassa ollut järkeä, ne ovat asioita, joiden vaikutuksia minuun on monen vaikea ymmärtää. Siksi on entistä vaikeampi herätellä hiipuneita kontakteja. En ole enää sama ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti